Henna-Arskan portfolio

Suoritin erityiskasvatuksen orientaation opintojakson opiskelujeni toisena lukuvuotena. Opintojakson aikana sain oppia perustietoja sosiaalisista, psyykkisistä ja fyysisistä toimintakyvyistä, ja toimia erityistukea tarvitsevien ohjaajana. Sain perehtyä psyykkisiin, fyysisiin ja sosiaalisiin erityistuen tarpeisiin ja ottaa asioista itse selvää.

Tähän näyttöön valitsin erityiskasvatuksen orientaation oppimispäiväkirjastani kohtia, joiden koen soveltuvan parhaiten tähän välilehteen. Kohta ”3.1 Fondo ja Akiva arjessa” kertoo siitä, kuinka pääsimme orientaatiojakson ryhmällämme suunnittelemaan toiminnallista iltapäivää Fondon asiakkaille. Asiakkaat olivat erityistä tukea tarvitsevia lapsia ja kuuluivat Fondon järjestämään Akiva arjessa –ryhmään. Suunnittelimme ja toteutimme iltapäivän heille yhteistyössä Fondon työntekijöiden kanssa.

”4.1 Lastensuojelulaki” ja ”4.2 Aisti- ja liikuntavammat” olivat opintojaksomme paritöitä, jotka molemmat olivat koulutustilaisuuksia muille opintojakson jäsenille ja jälkimmäinen sisälsi toiminnallisiakin menetelmiä.

Lopuksi tässä näytössä on ”5 Oma oppiminen”, joka on reflektioni opintojaksosta ja sen herättämistä ajatuksista erityiskasvatukseen ja omaan oppimiseen liittyen.

3.1 Fondo ja Akiva arjessa

Jo hieman ennen orientaatiojaksoa satuin tutustumaan Honkalampisäätiön alaiseen Fondoon vanhemman vuosikurssin opiskelijoiden projektin kautta. Kyseinen projekti oli Fondon asiakasryhmille järjestetty jouluinen tapahtuma ja itse olin projektissa vapaaehtoisesti mukana verstastontun roolissa, eli ohjasin erilaisia toimintoja asiakkaille. Kyseisen tapahtuman kautta sain jo hieman esimakua Fondon asiakaskunnasta ja itse Honkalampisäätiön sivuilla kerrotaan, että Fondon asiakaskuntaa ovat lapset, joilla voi esimerkiksi olla neurologisia tai sosiaalisia häiriöitä. Asiakaskuntaan voidaan lukea myös lasten perheet (Honkalampisäätiö, 2014).

Tiedossa oli, että kävisimme orientaatioryhmämme kanssa Fondolla tutustumassa kyseisen yhdistyksen toimintaan ja myöhemmin eli 12. päivä joulukuuta toteuttaisimme jonkinlaisen illan yhdistyksen Akiva arjessa –ryhmälle. Heli-lehtori laittoi opintojaksomme HumakPro-foorumille katsottavaksi lyhyet videopätkät Akiva arjessa -lapsista. Videot olivat nähtävillä parin päivän ajan, mutta itseltä ne jäivät katsomatta omien kiireideni vuoksi. Koin kuitenkin ja koen edelleen, ettei haitannut, että videot jäivät osaltani näkemättä. Olinhan kuitenkin saanut esimakua joulutapahtumasta ja sinällään kohdata ohjattavat ilman minkäänlaisia ennakko-oletuksia ja testata näin vähän itseänikin. Sain videoista sellaisen kuvan, että niissä on kuvattu lapsia sivusta eri aktiviteeteissa.

Hanna, Mari T. ja Antoona olivat vastuussa Akiva-illan työnjaon suunnittelusta ja he pohtivat, että työryhmiä voisi tehdä neljä, joista yksi olisi kolmen hengen ja loput kahden hengen ryhmiä. Kolmen hengen ryhmän tehtävänä oli muun muassa pohtia ohjelmarunkoa tapahtumalle ja ryhmä myös osallistuisi Fondon kanssa tapahtuviin palavereihin. Muut jäljelle jäävät kolme ryhmää suunnittelisivat tarkempaa illan ohjelmaa. Aluksi ryhmät eivät tuntuneet muodostuvan ja itsekin ilmoittauduin kolmen hengen ryhmään mukaan vasta silloin, kun siihen ei vaikuttanut monella olevan suurtakaan mielenkiintoa mennä. Olisin halunnut olla mukana illan ohjelman suunnitteluryhmässä, koska uskoin että silloin olisin voinut olla mukana suunnittelemassa käytettäviä aktiviteetteja. Uskon kuitenkin saaneeni suuremman hyödyn toimiessani kolmen hengen ryhmässä, koska se tuntui enemmän itselle ominaiselta olla mukana yhteisissä suunnitteluissa Fondon henkilökunnan kanssa. Kanssani ryhmässä olivat Mari T. ja Riitta ja itse ainakin olin tyytyväinen ryhmämme kokoonpanoon, koska molemmat heistä ovat järjestelmällisiä ja hyviä aikatauluttamaan.

Meillä oli kokous Fondon henkilökunnan kanssa ja siinä oli meidän kolmen hengen ryhmän lisäksi mukana lehtorimme Heli Aalto. Mielestäni osallistuin aktiivisesti kokoukseen, eli esitin kysymyksiä ja ehdotuksia sekä vuorovaikutin parhaani mukaan kuuntelemalla ja kommentoimalla. Minä, Mari T. ja Riitta teimme jokainen omat muistiinpanomme tapaamisesta ja kokosimme ne HumakPro:ssa yhteen. Tätä emme olleet päättäneet etukäteen, mutta muistiinpanoja kootessa huomasi, että täydennystä omiin ja toisten kirjoittamiin teksteihin löytyi. Lopuksi julkaisimme yhteisen tuotoksen kokouksesta (Liite3) HumakPro:n opintojaksomme foorumille muiden ryhmäläistemme nähtäväksi. Olimme siis päättäneet illan teemaksi joulun ja kadonneen Joulupukin etsimisen. Tapahtuma etenisi rastiteemalla ja itse otin vastuulleni kiipeilyrastin, jota myös ehdotin fondolaisille. Fondon henkilökunta otti ehdotukseni kannustaen vastaan ja kysyin avukseni rastille seikkailukasvatuksen orientaatiossa samaan aikaan olleita Pasia ja Mari H:ta, tarkoituksenani saada edes toinen heistä apuuni kiipeilyttämään. Yksi ehdoistani rastin pitämiselle oli se, että lisäkseni olisi vähintään yksi kiipeilyn varmistamista osaava. Asiakkaiden fyysisen ja henkisen turvallisuuden huomioiminen on kuitenkin tärkeimpiä asioita kiipeilyn ohjaamisessa, etenkin sen vuoksi jos asiakkaat ovat ensikertalaisia: halusin tarjota heille turvallisen ilmapiirin, jotta he mahdollisesti uskaltautuisivat vielä tulevaisuudessakin yrittämään kiipeilyä. Pasi joutui omien kiireidensä vuoksi kieltäytymään apuohjaajana toimimisesta, mutta Mari H. suostui tulemaan avukseni. Otin yhteyttä Niittylahden ammattiopiston puolelle siitä, että olisiko kiipeilyseinä varmasti käytettävissä Akiva Arjessa -illan aikana, saisimmeko käyttää kiipeilyvälineitä ja tarvitseeko Mari H:n antaa kiipeilyttäjän näyttöä jollekin ammattiopiston puolen opettajalle. Ammattiopiston väki oli itselle jo ennalta tuttua ammattikouluajoilta, joten yhteyden ottaminen heihin oli helppoa ja kaiken sopiminen onnistui nopeasti. Sain järjestettyä Akiva arjessa -iltaa edeltävälle maanantaille Mari H:lle kiipeilynäytön, johon Pasikin sai osallistua. Itselläni on lupa käyttää Niittylahden opiston kiipeilyseinää kiipeilyttämiseen, koska olen suorittanut kyseisen näytön Niittylahden opiston opettajille jo ammattikoulussa. Kertasin samalla itsekin varmistamista. Marin ja Pasin näyttöä oli vastaanottamassa Kati Lappalainen, joka toimi yhtenä opettajistani ammattikouluopinnoissa. Tuttuudesta johtuen koin ainakin itse, että kiipeilyrastin ennakkovalmistelut ja sopimukset Katin kanssa avainten, kiipeilytavaroiden ja -seinän käytöstä olivat todella helppoa tehdä hetimmiten. Katia oli myös helppo lähestyä kysymyksillä liittyen erityisryhmälle ohjattavaan kiipeilyyn.

Itse tapahtumassa saimme ohjattavaksemme odotettua vähemmän lapsia ja olimme tehneet ryhmämme kanssa sen virheen, että kiipeilyaktiviteetti oli sijoitettu tapahtuman alkuun ilman minkäänlaista jäänmurtoa. Kiipeilyn olisi voinut sijoittaa aivan viimeiseksi ennen ulkorasteja, jolloin asiakkaat olisivat saattaneet olla rastista enemmän innoissaan. Nyt jälkeenpäin kyseinen virhe ihan hävettää, koska jotenkin luotin omaan itseeni sen jälkeen, kun kiipeilyrasti oli rakennettu ja yhteiset pelisäännöt oli käyty ohjaajien kanssa läpi. Kiipeilyrastimme toimi siis niin, että minä toimin ohjeistajana ja kerroin, kuinka rastilla käyttäydytään ja kuinka kiipeily tapahtuu. Mari H. toimi kanssani varmistajana ja Hanna, joka oli myös ilmoittanut pääsevänsä kiipeilyrastille ohjaamaan, toimi valjaiden pukijana. Kiipeilyrastilla oli tarkoitus kiivetä seinää pitkin noin kahteen metriin, jotta asiakkaat saisivat jokainen vihjeen eli palapelin palan. Palapelin pala oli osa tapahtuman kokonaisuutta ja tarkoituksena oli saada jokaiselta rastilta yksi pala. Kaikki palat muodostivat yhdessä kokonaisuuden eli vihjeen Joulupukin olinpaikasta. Sinällään kiipeilyrastin sijoittaminen ihan alkuun oli virheajatus koko ryhmältä, joten tämä antoi hyvän muistutuksen kaikille siitä, että ohjelmarunkoa pohtiessa kannattaa aina miettiä sitä, minkälaista luottamuksen kasvamista aktiviteetit vaativat ja missä järjestyksessä aktiviteetit on hyvä pitää. Noin kaksi asiakasta kävi seinällä kiipeämässä asti ja loput kävivät tapahtuman aikana kokeilemassa seinää lattiatasolta.

Akiva arjessa -projektin aikana tuli huomattua monta asiaa opintojaksoryhmästämme ja sen toiminnasta. Esimerkiksi jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa eräs ryhmäläisistämme kertoi suoraan, ettei halua osallistua leikkien vetämiseen ja leikkimiseen. Hän tosin kantoi kortensa kekoon siinä, että esiintyi Joulupukkina lapsille. Myös pari tuntia ennen tapahtumaa osa ryhmäläisistä oli tietämättömiä jopa omasta rastistaan ja siitä, kuinka sen kokoaisi ja minne. Itse olin tyytyväinen omaan osaani ja siihen, että olimme Mari H:n ja Hannan kanssa saaneet oman rastimme kaikin puolin kuntoon. Jotenkin luotin kai muuhun ryhmään ja siihen, että jokainen saa hoidettua oman vastuualueensa ja ymmärtäisi kysyä apua sitä tarvitessaan. Nyt mietityttää, että olisiko minun pitänyt ottaa suurempi rooli tapahtumassa. Heli-lehtorikin oli sitä mieltä, että jonkun ryhmäläisen olisi kannattanut toimia johtohahmona, joka olisi ollut tietoinen kaikesta. Kaikki ryhmäläiset taisivat luottaa siihen, että ”joku” hoitaa tilanteen ja pitää kiinni siitä, että kaikki on hoidossa. Ongelmahan oli se, että tällaista henkilöä ei ollut, joten tapahtuman järjestäminen oli ainakin omiin silmiini kaoottista. Toisaalta jos olisin ryhtynyt johtamaan meidän ryhmäämme, olisinko ottanut liikaa vastuuta ja työtä itselleni kaiken aiemman lisäksi? Tapahtumassa jättäydyin muutenkin taka-alalle kiipeilyrastimme jälkeen, sillä ohjaajia oli huomattavasti enemmän kuin ohjattavia ja koin, että ohjattavat olisivat saattaneet olla enemmän varuillaan jos me kaikki olisimme koko ajan pyörineet ympärillä tarkkailemassa heitä.

Ohjattavien autismia tuskin huomasi, sillä asiakkaat käyttäytyivät kuin lapset ilman diagnoosia. Autismi tarkoittaa keskushermoston kehityshäiriötä ja on huomattavissa erilaisina toimintarajoitteina (Autismi- ja Aspergerliitto ry 2014). Jos etsimällä etsii ohjattavistamme autismin piirteitä, nostaisin omista huomioistani katseiden välttelyn, jota esiintyi muun muassa silloin, kun kerrottiin ohjeita. Myös asioista neuvotteleminen, kuten kiipeilyyn innostaminen, oli hankalaa asiakkaalle, joka oli päättänyt, ettei lähtisi kiipeämään eikä edes kokeilemaan seinää. Ennen tapahtumaa ryhmäämme oli kehotettu ottamaan kuvakortit avuksi ohjaustilanteisiin ja kyseisiä kortteja teimme osan ryhmäläistemme kanssa Fondolla. Samalla saimme hyvää opastusta siihen, kuinka kortteja kannattaa käyttää ja mitä ottaa huomioon korttien sijaintia ja järjestystä miettiessä. Autismi- ja Aspergerliitto ry:kin (2014) kannustaa kommunikoimaan selkeästi ja käyttämään hyväksi visuaalisuutta, kuten kuvia ja tekstejä. Mielestäni kuvakorttien käyttö onnistui osaltamme hyvin ja asiakkaat ymmärsivät antamamme ohjeet. Välillä tosin tuntui, että kuvakortteja ei olisi edes tarvinnut. Nyt kun tarkemmin pohdin asiaa, niin kuvakortit oli hyvä olla koko ajan lähellä, koska ne tuntuivat selkeyttävän meidän ohjaajienkin ajatuksia ja puhetta, ja näin esimerkiksi oma kiipeilynohjaus sujui tietyn järjestyksen mukaisesti. Kuvakorttien käytön lisäksi olisin vielä halunnut käyttää tukiviittomia, mutta meille ei opetettu tämän opintojakson tukiviittoma-tunneilla kiipeilysanastoa. Fondon väki kertoi etukäteen, että asiakasryhmämme kanssa on kommunikointikeinona käytetty kuvakorttien lisäksi myös tukiviittomia. Tukiviittomia olisi ollut mukava yrittää käyttää ja kokeilla samalla, että kuinka hyvin osaisin kertoa asiat niitä hyödyntäen.

Mielestäni Fondo oli hyvä yhteistyötaho meille, sillä pääsimme näkemään moniammatillisuuden hyödyntämistä. Fondon työntekijät olivat kannustavia ja innostuivat rastiehdotuksistamme. Heidän kanssaan pystyi keskustelemaan hyvin heidän työstään ja erityislasten ja -nuorten kanssa toimimisesta. Akiva arjessa -iltama oli itselleni opettava niin ohjaajana toimimisessa kuin erityisryhmän huomioon ottamisessa. Myös Heli-lehtorimme toimi hyvin jäädessään sivuun eri asioissa, kuten päätöksien teossa ja itse tapahtumassa. Näin mahdollistui se, että opimme asioita myös kantapään kautta. Heli kertoi tapahtuman jälkeen epäilleensä iltamme onnistumista, mutta totesi että onnistuimme kaikesta epätietoisuudesta ja hätiköinnistä huolimatta.

4 Parityöt

Omalla kohdalla parityöt onnistuivat, vaikka kummankaan teossa ei tapahtunut tiivistä yhteistyötä parin kanssa. Ensimmäisen työn, eli lastensuojelulaki-esitelmän, tein Riitan ja toisen, aisti- ja liikuntavammat tein Mari E:n kanssa.

4.1 Lastensuojelulaki

Opintojakson alussa olimme päättäneet käydä lastensuojelulain läpi niin sanotulla palapeliopetus-taktiikalla. Heli siis jakoi Lastensuojelulain aiheet niin, että jokainen pari saisi itselleen tietyn osa-alueen opeteltavakseen ja opettaisi sen lopulle ryhmästä pitämällä aiheesta esitelmän. Itse toivoin ensisijaisesti aihetta: “Lastensuojelun asiakkuuden alkaminen, ilmoitusvelvollisuus ja menettelysäännökset sekä osallisuus” ja toinen toiveeni oli: “Huostaanotto ja sijaishuolto”. Riittakin halusi tehdä esitelmän ensisijaisesta toiveesta ja saimme luvan tehdä työn yhdessä.

Jaoimme Riitan kanssa aiheen kahteen, eli otimme molemmat haltuumme omat osa-alueet. Riitta valikoi itselleen asiakkuuden alkamisen ja osallisuuden, ja minä valikoin ilmoitusvelvollisuuden ja menettelysäännökset. Alunperin tausta-ajatuksenamme taisi olla, että kävisimme aiheet omalla ajallamme lävitse ja yhdistäisimme tietomme ennen kuin esittäisimme kokonaisuuden muille. Kävi kuitenkin niin, että molemmat teimme oman osuutemme osioistamme, mutta emme käyneet niitä yhdessä läpi. Rehellisesti sanottuna itselläni yhdessä tekeminen ei ainakaan ollut ajan puutteesta kiinni. Syynä on voinut enemmänkin olla oma huolimattomuus, sillä keskityin enemmän muihin edessä oleviin tehtäviin samaan aikaan. Tästä johtuen tapaamisen järjestäminen Riitan kanssa tehtävän osalta lykkäytyi ja lopulta unohtui. Riitasta en tiedä, hänellä on voinut olla omalla osallaan kiireitä tai samaa “huolimattomuutta”. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka vain vähän ennen esitystä mietimme aiheiden esittämisjärjestystä emmekä käyneet esitystä muuten läpi, oli lopputulos silti hyvä.

Riitta esitteli ensin lastensuojelun asiakkuuden alkamisen ja jo siitä huomasin, että jotkin asiat kävisin vielä itsekin läpi. Toistuvuudesta siis näki, ettemme olleet tehneet työtä parina. Olisi ollut mukavampi kokonaisuus varmasti niin meille esittelijöille kuin kuuntelijoille, jos minä ja Riitta olisimme tehneet työn alusta loppuun yhdessä eikä erillään. Mutta toisaalta kertaushan on opintojen äiti ja kerroimme päikseen aiheemme eri osioita syvemmin. Itselleni jäi hyvä mieli omasta suorituksestani ja koen onnistuneeni etenkin keskustelun herättäjänä. Lastensuojelulaki on minulle tärkeä alue, johtuen kiinnostuksesta työskennellä joskus tulevaisuudessa kriminaalinuorten kanssa. Joskus voi myös vastaan tulla tilanne muunlaistenkin nuorten kanssa, että heille täytyy kertoa laista ja siitä, miksi laki on sellainen kuin on.

Mielenkiintoisesta ja etenkin tulevan ammatin kannalta tärkeästä aiheesta huolimatta itsellä muodostui haasteeksi työn tekemiselle motivaation löytäminen ja aiheeseen syventyminen. Lastensuojelulaki on itselle jo ennestään jotenkuten tuttu ammattikouluopinnoistani sekä joistain aiemmista oppitunneista tässä ammattikorkeakoulussa, mutta tiedostin siitä huolimatta sen, että lakiin uudelleen tutustuminen vaatisi panostusta ja keskittymistä tuttuudestaan huolimatta. Eniten jännitin sitä, että kuinka tarkasti oma osio jäisi mieleen ja kuinka hyvin sen saisin kerrottua ryhmälle niin, että he muistaisivat aiheesta edes tärkeimmät asiat. Siksi päätinkin ottaa menettelysäännöksistä vain ne osa-alueet, jotka koin olevan yhteisöpedagogi-opiskelijoille mielenkiintoisimpia ja hyödyllisimpiä. Näiksi mielenkiintoisiksi ja hyödyllisiksi osa-alueiksi koin asiakassuunnitelman teon, neuvottelujen pidon ja lapsen läheisverkoston kartoittamisen ja esittelin ne ryhmälleni tiivistetysti. Liite1:stä näkyy tekemäni PowerPoint esitys ilmoitusvelvollisuudesta ja menettelysäännöksistä.

Ilmoitusvelvollisuuden koin mielenkiintoisempana ja sinällään haastavampanakin itselle muille opettamisen kannalta. Tärkein sanoma, jonka halusin ilmoitusvelvollisuudesta ryhmäläisilleni kertoa, oli se että ilmoitusvelvollisuus on kaikilla ja etenkin meillä, jotka tulemme yhteisöpedagogi-tutkintonimikkeellä toimimaan. Sitä myös halusin eritoten painottaa, että lastensuojeluilmoituksia on tehtävä mieluummin liian herkkään kuin jättää ilmoituksen tekemättä. Esitin kuitenkin ryhmäläisilleni kysymyksen siitä, että missä heidän mielestään ilmoittamisen raja kulkee tai pitäisi kulkea - eli milloin on hyvä aika tehdä lastensuojeluilmoitus. Tämä herätti keskustelua ja osa ryhmäläisistä kertoi jopa omakohtaisia esimerkkejä siitä, milloin ovat miettineet lastensuojeluilmoituksen tekoa. Itsellä vahvistui tunne siitä, että lastensuojeluilmoituksen jättämisen rajaa on hyvin vaikeaa määrittää.

Liite1: Ilmoitusvelvollisuus ja menettelysäännökset

4.2 Aisti- ja liikuntavammat

Arvonnan kautta minä ja Mari E. päädyimme pariksi pitämään esitelmän jostain erityisryhmästä, jonka saimme itse valita. Valitsimme aiheeksemme aisti- ja liikuntavammat ja jaoimme sen vielä niin, että minä perehdyin aistivammoihin ja Mari liikuntavammoihin. Kokoonnuimme kaksi kertaa tekemään esitelmää yhdessä ja jo alussa päätimme, että haluaisimme esitelmämme aikana pitää teorian lisäksi myös toiminnallisia ja aiheeseen liittyviä aktiviteetteja.

Pohdittuani sitä, että kuinka kävisin oman osa-alueeni läpi ryhmämme kanssa, koin tärkeäksi tuoda sokeiden ja kuurojen näkökulmia esille. Ainakin itselläni muistikuvat kyseisten aistivammojen läpikäynnistä ovat jo peruskouluasteelta asti olleet sitä, että käydään läpi vain teoriaa eikä niinkään kokemusmaailmaa. Halusin kuitenkin koettaa onneani ja yrittää saada jonkinlaista opetuspakettia kasaa, joten etsin faktatietoa sokeista ja kuuroista. Tietoa oli kuitenkin liian paljon yhdelle esitelmälle. Päätin rajata esitelmän meidän ryhmämme huomioiden niin, että pääpaino oli kuurojen ja sokeiden kokemusmaailmassa ja siinä, kuinka kyseiset ryhmät tulisi huomioida ohjaustilanteissa. Etsin kirjoista ja Internetistä sokeiden ja kuurojen kertomuksia elämästään ja etenkin Internet antoi hyvin vastauksia. Muun muassa Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi-sivuilta löytyi hyvä keskustelupalsta, jossa saa esittää kysymyksiä laidasta laitaan ja kirjaston henkilökunta pyrkii vastaamaan niihin. Löysin sieltä monia kysymyksiä ja vastauksia, joiden ajattelin kiinnostavan opintojaksomme ryhmää. Esitin kysymykset ja vastaukset niin, että ensin kysyin ryhmältä (esimerkiksi ”Tiedättekö, miten kuurot heräävät, kun eivät kuule herätyskelloa?” ) ja heidän puheenvuoronsa jälkeen kerroin Kysy.fi-palstan antaman vastauksen.

Ohjasimme Marin kanssa kaksi toiminnallista aktiviteettia. Ensimmäinen aktiviteetti oli enemmän minun vastuullani. Aktiviteetissa ryhmäläiset seisoivat piirissä ja pitivät toisistaan kiinni niin, että jokainen pystyi kulkemaan hulavanteen läpi piirin katkeamatta. Jaoimme kuitenkin roolit osalle piiriläisistä ja näitä rooleja olivat muun muassa sokea, kädetön ja ”pyörätuolissa” eli tuolilla olija. Pohdin jo etukäteen, että onnistuvatko kaikki saamaan itsensä hulavanteen läpi, mutta aktiviteetin ideana oli tietyn aisti- tai liikuntavamman kokeminen tällaisessa aktiviteetissa. Joten jos joku ei olisi päässyt hulavanteesta, olisi huomattu, että kyseinen aktiviteetti voi olla liian haastava kyseiselle erityisryhmäläiselle. Kävi kuitenkin niin, että kaikki pääsivät vanteesta läpi itsenäisesti tai toisten auttamana. Mari ohjasi toisen aktiviteetin ja siinä hän otti huomioon liikuntavammat. Kyseessä oli siis keilausta luokan etuosassa. Jokainen kävi vuorollaan heittämässä palloa keiloja kohti, mutta vaikeuttavana tekijänä Marikin jakoi erilaisia rooleja ryhmäläisiä. Näitä rooleja olivat muun muassa yhdellä jalalla heittäminen, tuolilta heittäminen ja ilman joitain tiettyjä sormia heittäminen. Tämän aktiviteetin pidimme aistivammat-osion jälkeen ja ennen Marin omaa liikuntavammat-osiota. Aktiviteeteista huomasi, että ne toimivat hyvänä herättelynä päivän kaikkien teoriaosioiden keskellä. Marilla ja minulla oli vielä tarkoitus pitää kolmas kokemuksellinen ohjelmanumero, jossa olisimme näyttäneet Youtubesta videon pyörätuolitanssista ja laittaneet puolelle ryhmästä liinat silmille ja toiselta puolelta olisimme peittäneet korvat. Tämän jälkeen olisimme ottaneet nämä aistivammat pois, jotta ryhmäläiset olisivat saaneet katsoa videon uudestaan ja sitten keskustella siitä, miten koki eron ensimmäisen ja toisen katsomiskerran aikana. Tämä kuitenkin kaatui vähäiseen aikaan, mutta näytimme kuitenkin videon ja keskustelimme sen jälkeen vielä vähän.

Molemmista ryhmätöistä havaitsin, että niin sanottuna luennoitsijana olen enemmän keskustelija ja pyrin usein haastamaan ryhmää keskustelemaan aiheista. Lastensuojelu-esitelmässä hermoilin hiukan sitä, että saisinko ajan käytettyä hyvin, mutta jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että niin ryhmä kuin minä itsekin saimme enemmän osioistani irti keskustelujen kautta.

5 Oma oppiminen

Rehellisesti voin sanoa, että opin paljon faktoja erityiskasvatuksesta ja sen eri osa-alueista. Faktojen lisäksi jäi mieleen muiden kertomia esimerkkejä omista kokemuksistaan erityiskasvatuksen saralla. Jollain tapaa heräsi itsekin pohtimaan omaa kokemusmaailmaa tarkemmin koko ajan, sillä välillä saattoi esimerkiksi käytöshäiriöstä ja lastensuojeluilmoituksen tekemisestä nousta itselle omista yläkoulu- ja ammattikouluajoista esimerkkejä. Kaikesta oppimasta huolimatta minun on yhä pohdittava erilaisia erityisryhmätyyppejä, kuten autismi, add ja adhd, mutta näissä tapauksissa kentällä työskentely on varmasti avainasia. Kirjat tuntuvat kertovan vain kullekin erityisryhmälle ominaiset piirteet, mutta mielestäni on muistettava, että jokainen on yksilö diagnoosista huolimatta. Sen myös huomioin keskusteluistamme, että nykyisin diagnooseja tunnutaan antavan entistä helpommin ja enemmän. Itsekin olen huomioinut, että on jo melkein normaalimpaa omata jonkinlainen diagnoosi kuin olla ilman sitä. Myös normaalin kasvatuksen ja erityiskasvatuksen ero tuntuu välillä olevan häilyvä ja joku totesikin keskustelujemme aikana, että ”ero on vain luokkahuoneessa”. Opintojakso itsessään opetti ymmärtämään enemmän erityiskasvatuksen tarpeellisuutta ja sitä, kuinka moninaista ja laajaa se voi olla.

Opin ryhmätyöskentelystäkin paljon. Orientaatiojaksomme ryhmässämme oli yhdeksän opiskelijaa ja mielestäni tämä ryhmäkoko oli aika ideaali meille. Tuntui, että jokainen pääsi halutessaan ääneen eikä ylimääräistä hälinää esiintynyt oppituntien aikana. Tämä on voinut johtua siitä, että ryhmässämme oli henkilöitä eri vuosikursseilta ja vain osa siis tunsi toisensa paremmin. Alku oli selkeästi hieman testaamista puoleen ja toiseen, mutta loppuakaan kohden säilyi rauha oppitunneilla mielestäni hyvin. Uskoisin, että osavaikuttajana on ollut ryhmäkoon ja uusien ryhmäläisten lisäksi motivaatio aihetta kohtaan. Jokainen oli valinnut tämän opintojakson muiden orientaatiojaksojen joukosta halunaan opiskella erityiskasvatusta. Välillä ryhmähenki oli ailahtelevainen ja etenkin Akiva Arjessa -tapahtuma tuntui aiheuttavan tunteiden kiristymistä yhdellä jos toisellakin ryhmäläisellä. Ryhmässä oli erilaisia persoonia ja ajattelijoita ja osa tuntui olevan enemmän aktiivisempia kuin toiset. Kaikki kuitenkin osallistuivat jonkin verran ja oli hienoa kuunnella muiden kokemuksia ja näkökulmia eri asioihin. Vaikka itsekin huokailin sille, että työnjako ei aina tuntunut tasaiselta, olen silti tyytyväinen ryhmäkokoonpanoon. Joukossa oli niin paljon eri persoonia, että opin taas enemmän sitä, kuinka työskennellä eriluontoisten ihmisten kanssa ja kuinka ottaa heidät ja oma itseni huomioon.

Koen kasvaneeni ammatillisesti opintojakson aikana ja etenkin keskustelut niin eri toimijoiden kuin oman ryhmän ja lehtorin kanssa tukivat oppimistani todella paljon. Halu erityisnuorisotyön tekemistä kohtaan kasvoi ja mielenkiinto etenkin vankilatyöskentelyä kohtaan varmistui yhä enemmän. Harjoitteluun en välttämättä vankilaan pääse, mutta ainakin vielä tuntuu siltä, että haluaisin edes joskus työskennellä kyseisessä ympäristössä jonkinlaisessa vapaa-ajanohjaajan roolissa. Kävimme lasten ja nuorten väkivaltakäyttäytymistä läpi, mutta mielestäni aihetta olisi voinut käsitellä vielä enemmän. Harmi, että kontaktitunteja oli niin vähäinen määrä. Tästä on kuitenkin hyvä opiskella aihetta eteenpäin. Opin myös uusia kommunikointitapoja, kuten kuvakorttien tekemistä ja niiden hyödyntämistä. Fondon henkilökunta, etenkin Silja, toimi hyvänä ammatillisena apuverkkona siinä, kuinka kohdata erityistarpeessa olevia lapsia ja kuinka laajasti erilaisia kommunikointikeinoja on olemassa. Tukiviittomien opetus oli aika laihaa, sillä opetus ei ollut kovin tiivistä. Opin kuitenkin joitain tukiviittomia ja hain kansalaisopiston Tukiviittomat 1 –kurssille opiskelemaan aihetta lähemmin. Tätä kaikkea voi varmasti käyttää tulevaisuudessa ja etenkin työelämässä hyväksi.